Tornionjoen ja Simojoen lohen vaelluspoikaset vaeltavat syönnökselle pääosin Itämeren pääaltaalle. Erityisesti tällä merialueella lohet ovat sekä ajosiimoilla harjoitettavan ammattikalastuksen että elinkeinotoimintana harjoitettavan kalastusmatkailun kohteena. Tähän kalastukseen osallistuvat lähinnä puolalaiset, tanskalaiset ja ruotsalaiset kalastusalukset.
Ajosiimakalastus on lisääntynyt vuosina 2008 ja 2009 ja eräät tahot ovat esittäneet, että tämä olisi syynä pienempään kutuvaellukseen Suomen rannikolle ja luonnonlohijokiin. Tästä ei kuitenkaan ole selkeää tieteellistä näyttöä. Lohien lukumääriin vaikuttaa suuresti myös muusta kuin kalastuksesta johtuva luonnollinen kuolleisuus, jonka syitä ei tarkoin tunneta. Ajosiimojen käyttöön liittyy kuitenkin riski saada alamittaisia lohia sivusaaliina, jonka vuoksi Suomi suhtautui varauksellisesti vuonna 2005 päätettyyn ajosiimakauden pidentämiseen. Lisäksi on indikaatioita siitä, että Etelä-Itämerellä saatua lohisaalista ei raportoida säännösten edellyttämällä tavalla.
Tässä tilanteessa maa- ja metsätalousministeriö tulee pyytämään Euroopan komissiota tarkastamaan jäsenvaltioiden suorittamaa ajosiimapyynnin valvontaa ja siitä saadun lohisaaliin kirjaamista kiintiöihin. Lisäksi ministeriö aikoo pyytää, että ajosiimapyynnissä saatavan alamittaisen lohen määrästä saataisiin tieteellinen arvio. Ministeriö pyrkii tieteellisen näytön perusteella vaikuttamaan lohen ajosiimakalastuksen säätelyyn siten, ettei alamittaisia lohia saataisi saaliiksi.
Suomi on erikseen ja osana Euroopan yhteisöä ratifioinut merioikeusyleissopimuksen, jonka 66 artiklaan sisältyy niin kutsuttu kutuvaltioperiaate. Tämän periaatteen mukaan pääasiallinen vastuu joessa kutevista kalakannoista on valtioilla, joiden joista ne ovat lähtöisin. Tällaisten maiden tulee olla yhteistyössä muiden maiden kanssa ja toimeenpanna tarvittavat säätelytoimet kalakannan turvaamiseksi. Suomi on merioikeusyleissopimuksen ratifioinnin yhteydessä omalta osaltaan ja osana Euroopan yhteisöä antanut lausuman, jossa muun muassa todetaan, että yhteisön jäsenvaltiot ovat kalavarojen suojelun ja hoidon osalta siirtäneet toimivallan yhteisölle.
Euroopan unionissa päätetään merioikeusyleissopimuksen kalavarojen suojelua ja hoitoa koskevien säännösten soveltamisesta osana yhteistä kalastuspolitiikkaa. EU:n yhteisen kalastuspolitiikan peruspilari muodostuu nk. suhteellisesta vakaudesta, joka velvoittavana säännöksenä sisältyy kalastuspolitiikan perusasetukseen. Sen mukaan EU:n neuvoston vahvistamat suurimmat sallitut saaliit jaetaan osuuksina jäsenvaltioiden kesken. Suomi hyväksyi liittymissopimuksessaan kalastuskiintiöiden jaon perustaksi suhteellisen vakauden ja Suomelle kuuluvat osuudet Itämeren lohikiintiöistä.