Päihdehuollon painopiste on lainsäädännön mukaan selkeästi vapaaehtoisessa hoidossa. Vapaaehtoisten toimenpiteiden ensisijaisuus ilmenee päihdehuoltolain 8 §:stä, joka korostaa asiakkaan oma-aloitteisuutta, itsenäistä suhtautumista ja luottamuksellisuutta. Tahdosta riippumattomaan hoitoon voidaan lain 10 §:n mukaan määrätä ainoastaan silloin, kun vapaaehtoisuuteen perustuvat palvelut eivät ole mahdollisia tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi.
Päihdehuollolle on lisäksi ominaista, että huollon tavoitteeseen pääseminen edellyttää henkilön omaa voimakasta motivaatiota. Tahdosta riippumattoman hoidon vähäinen käyttö ei näin ollen ole palvelujärjestelmän suurin ongelma silloin, kun asiakkaan tahtoa ei aina kunnioiteta edes siinä vaiheessa, kun hoitoon halutaan hakeutua ennen ongelmien kärjistymistä. Päihdeongelmaiset kokevat hoitoon pääsyn usein vaikeana ja saattavat kokea myös uhkaa joutua pois hoidosta.
Tämä johtuu siitä, että kuntien päihdepalveluiden resursointia ei ole lisätty päihteiden käytön kasvun aiheuttaman tarpeen mukaisesti. Käytännössä päihdepalvelut edellyttävät nyt ennen muuta lisäresursointia ja myös palvelujärjestelmän rakenteiden varmistamista. Tässä suhteessa hallitus on juuri päättänyt yhteensä 3,5 miljoonan euron valtionavun jakamisesta päihdepalveluiden kehittämiseen.
Päihdehuoltolain mukaan tahdosta riippumaton hoito voi olla hyväksyttävää, jos huollon tavoitteisiin ei päästä muilla keinoin. Ongelmien tehokkaasta ennaltaehkäisystä ja mahdollisimman varhaisesta puuttumisesta huolimatta tulee tilanteita, joissa päihdeongelmaisen henkilön, hänen syntymättömän lapsensa tai muiden läheistensä oikeuksien ja edun kannalta on välttämätöntä rajoittaa asiakkaan omia valinnanmahdollisuuksia ja oikeuksia. Kyse ei ole vain kapeasti nähdystä suljetusta pakkohoidosta, vaan myös esimerkiksi vapaaehtoisen laitoshoidon ja avohuollon toimintatapojen kehittämisestä.
Sosiaali- ja terveysministeriössä vuonna 2001 valmistuneen selvityksen mukaan päihdehuoltolakia tulisi täsmentää siten, että lainsäädäntöön sisällytettäisiin nykyistä selvemmät ja tarkkarajaisemmat säännökset hyväksyttävistä rajoitustoimenpiteistä, niiden perusteista, sisällöstä, kestosta, päätöksentekotavasta ja oikeussuojakeinoista. Sosiaali- ja terveysministeriön tarkoituksena on selvittää, missä tilanteissa ja millä edellytyksillä pakkokeinoihin liittyvät hyödyt ylittävät niihin kytkeytyvät haitat, ja aloittaa tähän liittyvä lainvalmistelutyö.
Lähtökohtana on kuitenkin aina, että pakkokeinojen käyttö sellaisessa tilanteessa, jossa vapaaehtoisia keinoja ei tarjota riittävästi, ei ole tarkoituksenmukaista eikä perusteltua.