Tässä on käyty hyvää keskustelua petopolitiikasta ja riistanhoitoyhdistysten asemasta ja yleensä koko riistanhoidosta.
Ihan aluksi vaan totean siitä, kun ministeri sanoi, että ei päästy tämän paliskuntien edustajan osalta siihen ratkaisuun, että se olisi voinut osallistua tähän taikka olisi niin kuin riistaneuvoston jäsenenä. Nyt ei ole ministeri paikalla, mutta minusta on hyvä kysyä, kuka siinä pani hanttiin vai eikö se ollut esilläkään, koska luulisi, että se ei hirveän paljon lisää kustannuksia tuo mutta se antaisi lisäarvoa kyllä sille elimelle. Kun ministeri sanoi, että ei nyt voi sitä tehdä, niin kyllähän eduskunta voi tehdä ihan mitä haluaa. Jos se yhteen paikkaan tuonne pohjoisiin neuvostoihin antaisi mahdollisuuden, niin en usko, että vallankumousta hirveästi tapahtuisi. Toivon mukaan äänestyksessä tämmöinen tapahtuu sitten, jotta eduskunta tekee sen vallankumouksen, lisää yhden. Mutta se ei itse asiassa horjuta kyllä mitään tasapainoa niissä neuvostoissa.
Itselle tuli semmoinen mieleen tässä, jotta kysehän on siitä nyt, jotta me käymme keskustelua tässäkin paikassa siitä, miten paljon suurpetoja missäkin on ja miten paljon niitä suvaitaan, miten paljon ihmiset hyväksyvät niitä olevan sitten sillä seudulla, missä asuvat. Enstäinkin Itä-Suomessa ja Pohjois-Suomessa, niilläkin alueilla, missä itsekin asun, meillähän on ollut aina suurpetoja. Meillä on ollut karhuja. Itse asiassa kaksi kertaa se paikka, missä asun, on ollut sillä tavalla lippusiiman sisällä lähes, tosin seinänviertä pitkin kiersivät sen, semmoisen pussin jättivät, että pääsi tietä pitkin pois sieltä. Silloin metsästettiin susia lippusiimalla ja aidattiin ja sitten metsämiehet kiersivät sitä siimaa ja ampuivat, kun näkivät suden siellä. Siitä sen tyyppisestä metsästyksestä on kyllä nyt päästy pois, eikä sitä silloinkaan koettu hirveänä pelokkeena. Se oli ihan luontaista.
Nyt sitten viime kesänä karhujen osalta oli semmoinen tilanne, että siinä, missä asun, sattui yksi autokolari, semmoinen 300 metriä siitä, missä satun asumaan, siinä tiellä, Savonlinnan Kantatiellä 71. Se karhu särki ikkunan ja vähän lokasuojaa, ja ihminen, joka ajoi päälle, oli sokissa siinä, ja kolme päivää poliisi sitä jahtasi ja totesi, että karhu oli etevämpi. Se häipyi sinne suo-ojiin ja järven yli, mihin lie uinutkin sitten. Totesivat, lehdessä luki, jotta kyllä kai se nyt on kunnossa, kerta se osasi karata sieltä, eikä sen ihmeempää siinä ollut.
Niin kuin äsken sanoin vastauspuheenvuorossani, vielä marraskuussa siinä lähellä lumen linkoaja soitti, että tulepas Lahtela katsomaan, täällä on karhu mennyt tien yli, ja silloin oli toistakymmentä astetta pakkasta. Se kuvaa vaan sitä ruokatilannetta, mikä on, että siinä vaiheessa vielä oli karhu etsimässä evästä, jotta mistä saisi mahan täyteen. Sitä kuvastaa se, että asuntojen lähellä siinä kaikki sammalikot oli revitty muutaman 50, 100 metrin päästä meidänkin talostamme. Jos oli kuollut puu, niin oli kaivettu kaikki nämä kuoret ja toukat syöty pois siitä, siis hampailla vai oliko se kynsillään kynsinyt. Se kuvasti vaan sitä, jotta viime syksy oli tosi pahaa aikaa karhuille. Kun metsästys alkoi, niin siinä kaikki ne luvat tuli käytettyä vajaassa kahdessa päivässä, yli 60 lupaa. Jos joku sanoo, jotta se ei ole tihentymä, niin sitten se on kyllä erehtynyt. Petokierroksella kun käytiin tuolla, niin kuultiin hyvin myös Lieksan tilanne ja Kuhmossa ollut tilanne näiden petojen osalta.
Ed. Kalmari esitti saman ajatuksen, minkä aikanaan esitin silloin 1990-luvun puolenvälin jälkeen, kun tulin tänne eduskuntaan. Tein kirjallisen kysymyksen, että eikös pitäisi tänne Helsingin ja Turun seuduille siirtää näitä suurpetoja enemmän, koska täällä on enemmän syömistäkin. Muistan, että jossakin Turun lehdessä ilmeisesti on ollut uutinen — ed. Janina Andersson tuli tuossa — että ei niitä sinne voi siirtää.
Sanoin tuossa alussa, että meillä on totuttu suurpetoihin, me olemme tottuneet elämään niiden kanssa, ne ovat asuntojen ympärillä. Minä olen sitä mieltä, että kyllä täällä Etelä-Suomessa pitäisi nyt kouluihin äkkiä saada tämmöistä asennekasvatusta ja tietysti myös vanhemmille semmoista suvaitsevaisuutta. Heti jos meressä ui karhu, niin kuin joskus uutisoitiin, niin sinnehän helikopterilla heti lähdettiin jahtaamaan, että yksi karhu ui. Ja täällä riittää näitä selkosia, on täällä tilaa. Olisivat antaneet uida saaresta toiseen, mutta eivätkös ne ampuneet sen karhun sitten. Tuntuu ihmeelliseltä, että heti, jos tämmöinen tapahtuu, ei anneta sitten olla näiden elukoiden.
Ministeri Anttila sanoi, että ei tehdä pakkosiirtoja. Mutta jos täällä nähdään yksikin otus ja lähdetään heti metsästämään, niin miten ne tänne lisääntyvät, miten ne voivat tulla toimeen? Minusta tämmöinen asennekasvatus täällä näillä seuduilla olisi oikein paikallaan. Voisi tehdä vaikka opintoretkiä tuonne Pohjois-Karjalaan, miten siellä suhtaudutaan näihin petoihin.
Sitten sen verran tästä ilveskannasta, että minä olen sitä mieltä, jotta kun Raamatussahan sanotaan sillä tavalla — en muista tarkkaa sanamuotoa — että eikös tämä maa annettu ihmisille viljellä ja varjella ja pitää siitä hyvää huolta, niin miten kävisi ilveksen osalta. Ed. Pulliainenkin kuvasi hyvin sen. On kaksi tietä, kaksi vaihtoehtoa: Voi tehdä sen niin kuin ed. Tiusanen totesi, antaa luontaisesti tämän tapahtua, siis jotta kanta vahvistuu. Sitten kun ei ole enää riistaa, ei ole syömistä, sitten se kuolee nälkään. Vai onko se tie, jotta ihminen voi olla siinä se välikäsi, jotta se katsoo, mikä on se semmoinen sopiva kanta, säätelee sitä kantaa metsästyksellä? Silloin ihminen pitää sitä luonnon tasapainoa yllä, koska muuten sitä on jo järkytetty niin paljon, että se ei normaalisti toimi. Vai onko tämä tie, jotta tehdään tämmöinen nälkätemppu, että antaa kuolla nälkään, niin kuin myyrille näköjään käy ja pöllöille hyvin vahvasti? Minä kannatan tätä riistanhoitotietä, koska se olisi kuitenkin semmoinen tällä hetkellä hyväksyttävä tie. Mutta en tuomitse kyllä sitäkään, mitä ed. Tiusanen esitti, koska sehän on luonnonmukainen tie.
Oikeastaan siinä oli semmoinen tärkeämpi, mitä ajattelin tuossa sanoa, ja odotan sitä, jotta kannatettaisiin tätä meidän vastalauseessamme olevaa ajatusta paliskuntien osalta. Vaikka se meidän seutuamme ei koskekaan, niin ymmärrän, että ne ihmiset, jotka siellä pohjoisessa ovat, haluavat olla päätöksenteossa mukana ja tuomassa oman lisänsä siihen neuvostoon, joka sielläkin valitaan.