Aluksi haluan lausua suuret kiitokset ministeri Itälälle. Tiedän, että ministeri Itälä on vaikuttanut siihen, että meillä on vielä tämän eduskunnan aikana mahdollisuus hyväksyä tämä esitys.
Tätä hallituksen esitystähän on odotettu hartaasti ja pitkään, eikä vain meidän kansanedustajien keskuudessa, vaan eri puolilla maailmaa. Kun vuonna 1999 toistasataa edustajatoveria, myös ministeri Itälä ennen ministerikauttaan, allekirjoitti aloitteen kaksoiskansalaisuudesta, levisi tieto samalla yllättävän nopeasti kaikkiin maanosiin. Ulkosuomalaisten odotukset olivat korkealla, ja monet meistä ovat saaneet jatkuvasti kyselyjä lakiesityksen kohtalosta. Kolme vuotta on kyselty, milloin laki tulee voimaan. Kun perustuslakivaliokunnassa aloitteeni johdosta keskeytettiin kuuleminen, annettiin lupaus, että sisäministeriö tuo oman esityksensä, joka pitää sisällään myös kaksoiskansalaisuuden.
Puutun tässä puheenvuorossani nyt etupäässä vain kaksoiskansalaisuuteen siltä osin kuin Suomen kansalaisuuden palauttaminen on tähän kirjattu.
Miksi puhun kaksoiskansalaisuudesta, vaikka esityksessä asia ilmaistaan monikansalaisuutena? Ministerikin käytti termiä kaksoiskansalaisuus. Minusta tuo monikansalaisuus on termi, joka ei ole ihan oikea, sillä minun mielestäni moni tarkoittaa useampaa kuin kaksi ja tuntuu siltä, että tuskin nyt useampaa kuin kaksi kansalaisuutta voidaan kuitenkaan myöntää, mutta en tiedä, mistä tämä moni-sana siihen eteen on tullut. ”Kaksoiskansalaisuus” on paljon parempi muoto.
Nyt siis niille entisille Suomen kansalaisille, jotka ovat joutuneet monista eri syistä ottamaan toisen maan kansalaisuuden, mahdollistettaisiin kertaalleen menetetyn kansalaisuuden palauttaminen.
Tämänhetkinen kaksoiskansalaisuuden kieltävä lainsäädäntö on ollut vaikea asia tuhansille ulkosuomalaisille, jotka ovat käytännön syistä joutuneet ottamaan asuinmaansa kansalaisuuden. Kuitenkin Suomen kansalaisuus on monille ulkosuomalaisille ollut erittäin tärkeä omaan identiteettiin kuuluva asia, josta ei haluttaisi luopua, asuttiin sitten missä maassa tahansa. Syyt ja niiden laajuus vaihtelevat, mutta esimerkinomaisesti voin mainita, että ne liittyvät perustavaa laatua oleviin kysymyksiin: työpaikan saantiin — esimerkiksi julkisen sektorin työpaikat eivät ole auki vieraan maan kansalaiselle — ammatinharjoittamiseen ja yrityksen perustamiseen, myöskin asunnon saantiin, tontin ostamiseen ja verotukseen, josta näyttävimpänä esimerkkinä USA:n kuolinpesävero. Esimerkkejä on tullut runsaasti, ja Ulkosuomalaisparlamentti on tuonut näitä terveisiä ympäri maailmaa. Ulkosuomalaisten näkemykset on otettu huomioon lain valmisteluvaiheessa kiitettävästi.
Itse näen kuitenkin edelleen ongelmana sen, että kansalaisuusilmoitus pitää jättää henkilökohtaisesti edustustoon, konsulaattiin tai kunniakonsulaattiin. Myös lapsi on otettava kainaloon, kun hänelle haetaan Suomen kansalaisuutta. Kuitenkin lähetystöjä on lakkautettu, matkat ovat pitkät niin Australiassa, Afrikassa kuin USA:ssakin, ja ajatelkaapa, kuinka pitkien matkojen takaa ihmiset joutuisivat viemään tämän ilmoituksensa. Nykyaikana pitäisi olla mahdollisuus joko sähköpostitse tai postitse jätettävään ilmoitukseen. Nettisivuilla pitäisi ainakin olla saatavilla kaavake, kuten Ruotsissa. Ruotsissa voi myös ilmoituksen hoitaa postitse. Siten helpotettaisiin lähetystöjenkin työmäärää huomattavasti.
Toivon, että perustuslakivaliokunta valtavasta työmäärästään huolimatta käsittelee asian kiireellisesti. Tämän eduskunnan hyväksyttyä lain toivon, että kaikissa maailman kolkissa asuvat ihmiset tavoitetaan niin, että he saavat ainakin tiedon mahdollisuudesta Suomen kansalaisuuden palauttamiseksi. Tiedon levittämisessä onkin paljon tehtävää, sillä aikaa on viisi vuotta hakea tätä palautettua kansalaisuutta.