Suomen konkurssilain mukaan konkurssi ei vapauta velallista vastaamasta niistä veloista, joille konkurssissa ei ole kertynyt täyttä suoritusta (konkurssilain, 120/2004, 1 luvun 6 §). Tämä koskee niin yhtiöitä kuin luonnollisia henkilöitä, joskaan ensin mainittujen osalta säännös ei saa juurikaan käytännön merkitystä, koska yhtiö yleensä purkaantuu konkurssissa. Luonnollinen henkilö voi vapautua veloistaan yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (57/1993) mukaisessa menettelyssä. Jos henkilö ei hakeudu velkajärjestelyyn, velka vanhentuu lopullisesti yleensä 15 vuoden kuluttua ulosottoperusteen antamisesta.
Velkajärjestelyn normaalikesto lyhennettiin 1 päivänä elokuuta 2010 voimaan tulleella lailla (632/2010) viidestä vuodesta kolmeen vuoteen, mikä nopeutti velallisten taloudellisen tilanteen korjaamista. Lainmuutoksen tavoitteena oli edesauttaa ja nopeuttaa ylivelkaantuneiden henkilöiden palaamista takaisin yhteiskuntaan aktiivisiksi toimijoiksi.
Henkilökohtaisen veloista vapauttavan konkurssin mahdollisuutta on pohdittu useissa selvityksissä. Mainita voidaan Henkilökohtainen velkavastuu ja insolvenssimenettelyt (Pauliine Koskelo, oikeusministeriö 2004:15), Velkavastuusta vapautuminen — vaikutukset rahoitusmarkkinoihin (Jussi Kuittinen – Jussi Nikkinen – Petri Sahlström, KTM 13/2004) sekä Maksukyvyttömyysjärjestelmien kehittämistarpeiden arvioiminen (oikeusministeriö 2004:20).
Henkilökohtaiseen konkurssiin liittyy vaikeita ongelmia. Kansalaisten yhdenvertaisuus ensinnäkin edellyttää, ettei henkilökohtaista konkurssia voitaisi varata yksinomaan yrittäjävelallisille. Kaikkia kansalaisia koskeva veloista vapauttava konkurssi todennäköisesti vaikuttaisi rahoituksen hintaan ja ehtoihin rahoituksen saantia heikentävästi, jolla puolestaan olisi haitallisia seurauksia muun muassa yritystoiminnan käynnistämisen kannalta. Mikään maksukyvyttömyysjärjestelmä ei voi merkitä vapautumista panttivastuusta. Omaisuus, jota ei voida käyttää sen velan suorittamiseksi, jonka vakuudeksi se on annettu, ei enää kelpaa pantiksi. Yleensä yrittäjä joutuu antamaan pantiksi omaisuuttaan, jolloin velkoja saa ottaa saatavansa panttiomaisuudesta.
Henkilökohtaiseen konkurssiin sisältyy lisäksi seuraavia vaikeita kysymyksiä: millä edellytyksillä tällaiseen konkurssiin voi päästä, voiko tällaiseen konkurssiin päästä toistamiseen, voiko tällainen konkurssi koskea myös yksityishenkilön saatavia, esimerkiksi elatusapuvelkaa, kuka vastaa tällaisen konkurssin kustannuksista jne.? Voidaan myös kysyä, kuinka hyväksyttävänä pidetään järjestelmää, jossa velallinen vapautuu veloistaan käyttämättä lainkaan ansaintakykyään velkojiensa hyväksi. Ani harvalla velallisella on sanottavasti muuta kuin panttina olevaa omaisuutta maksukyvyttömyystilanteessa. Näin ollen etuoikeudettomat velkojat menettäisivät saatavansa kokonaan ja myös siinä tapauksessa, että velallinen ansaitsisi hyvin konkurssin jälkeen tai saisi nopeasti konkurssin jälkeen huomattavan varallisuuden lisäyksen. Tehtyjen selvitysten mukaan ulkomaisissa oikeusjärjestyksissä ei ole kaiken kattavaa veloista vapauttavaa konkurssijärjestelmää.
Ylivelkaantuneiden yrittäjävelallisten pääsyä uuteen velattomaan alkuun voidaan edistää muilla keinoin kuin säätämällä henkilökohtaisesta konkurssista. Oikeusministeriö selvittää parhaillaan velkajärjestelyn ongelmakohtia yksityisten elinkeinonharjoittajien kannalta sekä tarvetta säätää eräpäivästä laskettavasta lopullisesta vanhentumisajasta.
Kysymyksessä on tiedusteltu myös, aikooko hallitus tuoda Suomen kansan tietoon ”Koiviston konklaavin” salaisten dokumenttien ja nauhoitteiden sisällön. Mainitulla aineistolla viitataan silloisen tasavallan presidentti Mauno Koiviston vuonna 1992 järjestämän oikeuspoliittisen seminaarin aineistoon.
Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettu laki (621/1999) on yleinen viranomaisten toiminnan julkisuutta koskeva laki. Tasavallan presidentti ei ole laissa tarkoitettu viranomainen. Tasavallan presidentin ja tämän kanslian asiakirjojen julkisuudesta säädettiin aikaisemmin tasavallan presidentin kansliasta annetussa laissa (652/1999). Tasavallan presidentillä oli oikeus määrätä asiakirja salassa pidettäväksi tasavallan presidentintoimeen liittyvän luottamuksellisuuden vuoksi. Uuden tasavallan presidentin kansliasta annetun lain (100/2012) voimaantulosäännösten mukaan lain asiakirjajulkisuutta koskevia säännöksiä ei sovelleta ennen lain voimantuloa syntyneisiin asiakirjoihin. Kysymyksessä tarkoitettu aineisto on vuodelta 1992 ja siihen siis sovelletaan tältä osin kumotun lain säännöksiä.
Jokainen tasavallan presidentti on oma arkistonmuodostajansa. Tasavallan presidentin kanslia on siirtänyt jo osan presidentti Koiviston arkistoa Kansallisarkistoon, mm. kysymyksessä tarkoitettua oikeuspoliittisen seminaarin aineistoa, jota onkin nyttemmin selostettu julkisuudessa (YLE 9.9.2013). Presidentti Koivisto on antanut Kansallisarkistolle päätösvallan ratkaista hänen aineistoonsa kohdistuvat asiakirjapyynnöt.
Edellä olevan perusteella voidaan todeta, ettei hallituksella ole sen enempää tarvetta kuin toimivaltaakaan puuttua presidentti Koiviston toimikautena syntyneiden aineistojen julkistamiseen.