Lapissa on tällä hetkellä 22 kuntaa, joista viisi on kaupunkeja. Niin sanotuissa pienissä kunnissa on pääsääntöisesti yksi röntgenhoitaja; poikkeuksena on Sodankylä, jossa on kaksi röntgenhoitajaa. Henkilökunnan vähyyden lisäksi Lapin sairaanhoidon haasteita lisää se, että etäisyydet maakunnassa ovat pitkiä. Jo kunnan sisällä matkat terveyskeskukseen, ja siis myös lähimpään röntgenpisteeseen, hipovat ja joissain tapauksissa ylittävät 100 km. Lapin läänin kuntien terveyskeskukset ovat toisaalta pyrkineet ratkaisemaan hoitovastuutaan muodostamalla päivystysrenkaita siten, että kukin terveyskeskus päivystää määräajoin. Päivystystä on lähes kaikissa kunnissa ainakin ajoittain, pois lukien Savukoski ja Pelkosenniemi, joilla ei ole omaa päivystystä.
Päivystyksen aikana on usein tarve ottaa yksinkertaisia röntgenkuvia, kuten luu- ja keuhkokuvia. Uuden terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain tultua voimaan vuoden 2005 alusta Lapissa onkin nyt kiinnitetty erityistä huomiota siihen lain kohtaan, jonka mukaan röntgenkuvia voi ottaa ”koulutuksen saanut terveydenhuollon ammattihenkilö”. Lain on tulkittu tarkoittavan lähinnä varsinaisia röntgenhoitajia, joiden käyttöön tilanteessa kuin tilanteessa ei ole mahdollisuuksia. Harvaan asutuissa ja pitkien etäisyyksien päässä sijaitsevissa terveyskeskuksissa vaatimusta kuvien otattamisesta aina varsinaisella röntgenhoitajalla onkin käytännössä mahdotonta täyttää siten, että hoitoa pystyttäisiin antamaan kohtuullisen lähellä potilaan asuinpaikkaa.
Lain tavoitteena on luonnollisesti potilasturvallisuudesta huolehtiminen erityisesti säderasituksen osalta. Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä määrää kuitenkin terveydenhuoltohenkilöiden työnjaosta, että nimikesuojattujen ammattihenkilöiden ammatissa voivat toimia muutkin henkilöt, joilla on riittävä koulutus, kokemus ja ammattitaito. Lain mukaan ”Tämä ei kuitenkaan estä, jollei laissa tai lain nojalla annetussa asetuksessa toisin säädetä, laillistettuja, luvan saaneita tai nimikesuojattuja ammattihenkilöitä koulutuksensa, kokemuksensa ja ammattitaitonsa mukaisesti toimimasta toistensa tehtävissä silloin, kun se on perusteltua työjärjestelyjen ja terveyspalvelujen tuottamisen kannalta.” Mm. hammashoitajat saavatkin ilmeisesti ottaa potilaiden hampaista röntgenkuvia (ortopantomografia).
Kysymys kuuluukin nyt: mikä voidaan katsoa riittäväksi (lisä-)koulutukseksi, kokemukseksi ja ammattitaidoksi esimerkiksi yksinkertaisia luukuvia otettaessa? Voiko terveydenhoitaja tai muu terveydenhuollon ammattilainen, joka on toimipaikkakoulutettu kuvien ottoon, ottaa röntgenkuvia päivystysaikana lääkärin omassa harkinnassa ja valvonnassa ja miten kuvien ottoon pitäisi suhtautua työntekijöiden sairaus- ja vuosilomien aikana, jos ja kun varsinaisille röntgenhoitajille ei ole aina vastaavan koulutuksen saaneita sijaisia käytettävissä.
Perinteisestihän pienissä kunnissa mm. Lapin alueella on ollut käytäntöjä, joissa jokin muu terveydenhuollon ammattihenkilö kuin röntgenhoitaja ottaa kuvia päivystysaikana varsinaisen röntgenhoitajan koulutettua heidät kuvaukseen. Kuvat on määrännyt lääkäri, ja kuvien päivystysaikaiseen tarpeeseen, eli siihen, kuinka kiireellinen kuva on, on kiinnitetty erityishuomiota.
Sijaisongelmaakin on vuosien varrella ratkaistu niin, että muu terveydenhuollon ammattihenkilö, joka on työpaikkakoulutettu, on ottanut kuvia. Kontrollikuvat on siirretty siksi, kunnes varsinainen röntgenhoitaja on tullut töihin, mutta päivystystyyppiset kuvat on ottanut tämä muu henkilö.
Perusteena Lapin joustaville käytännöille ovat olleet nimenomaan pitkät välimatkat ja asiakasystävällisyys. Esimerkiksi ranne- tai nilkkamurtuman saaneen potilaan lähettäminen keskussairaalaan röntgenkuvausta varten ei ole tuntunut kaikista tarpeelliselta, jos potilaan vammat on voitu hoitaa asianmukaisesti siinä terveyskeskuksessa, johon potilas on saapunut. Lapin johtavat lääkärit ovatkin pitäneet erittäin tärkeänä sitä, että sekä röntgenkuvien otto että röntgenhoitajien loma-aikojen järjestelyt voidaan ratkaista järkevästi.
Koska sovellettujen järjestelyjen lainmukaisuudesta on kuitenkin vallinnut epäselvyyttä, on herännyt tarve saada yleiset määritykset sijaisina toimivien lisäkoulutuksen tasolle ja käyttötilanteille. Avoinna on myös se, miten ja missä tätä lisäkoulutusta annettaisiin. Annettaisiinko sitä esimerkiksi valtakunnallisesti tai maakunnittain keskitetysti, ja miten terveyskeskuksissa olisi toimittava siihen asti, että mahdolliset lisäkoulutusvaatimukset on saatu määriteltyä?
Suomessa jo sovellettavan kansallisen terveysprojektin tavoitteena on tarkoituksenmukaisen työnjaon kehittäminen terveydenhuollossa.